Heti alkuun on pakko nupista, että on kyllä euroopan ensteks huonoimmat hiihtoladut! Jos hiihtää haluais ois kannattanu jäädä kotiin! Lumi on ilmeisesti niin höttöä et latukone rouhii semmosta sepelisettiä siihen paanalle, että kivihionnan kyllä saa suksen pohjiin ei muuta. No olishan nuo kilpahiihtobaanat ihan hiihdettävät, tosin erittäin pehmeät, mutta näinkin tiukassa kunnossa olevalle ne tuotti melkosia tuskan hetkiä, etenkin reisiin. Ja jos ylämäki on paha, niin kuten arvata saattaa, sieltä on tultava myös alas. Ja siihen on ihan syynsä miks en ihan pienestä rahasta tuota lasketteluakaan harrasta, elossa ja yhtenä kappaleena on kuitenkin ihan kiva olla. Vaan eipä masennuta, huomenna lähdetään etsimään taas uusia uria, jospa hiihdettäviäkin löytyis!

Nupinat nupistu, nyt keskitytään niihin kivoihin juttuihin, joita tietenkin riittää! Aamulla lähdettiin valloittamaan Valtavaaraa lumikengillä. Joskus on tullut jo mainittuakin ettei tuo hihnalenkkeily ole oikein meikkiksen juttu, ja niinpä tälläkin reissulla käämit kärähteli moneen otteeseen. Hommaa onneks hiukan helpotti se, ettei polulta paljon kannattanu poiketa, jos halus tassujensa alle muutakin kuin pelkkää höttöä. Silti myö oltiin niitten hihnojen kanssa solmussa uskomattoman monta kertaa... Hiukan jännitystä tähän retkeen toi viime päivien lumisade joka paikoitellen oli peittänyt polun ihan näkymättömiin. Tosin kuten jo ilmi tuli, sen kyllä huomas kun polulta eksyi.

aamun sineä

tuonne pitäis kiivetä... ja kiivettiinkin!

huipulla ei onneks tuullu

mut möksä oli vetäny vähän huuruun

Udi mekkaloi ja Jorunnia hävettää taas niin paljon!

mielettömän kaunista, harmi ettei näillä taidoilla saa oikein sitä esiin

 

Hieno retki ja meni yllättävän helposti, arvioisin että sinnepäin tarvottiin kaks tuntia ja takas tultiin puol tuntii . Yhteensä tähän kaheksan kilsan lenkkiin meni siis tuo kaks ja puol tuntia. Meininki oli tulla eri reittiä takas, mutta Valtavaaralta en millään löytäny sitä paluu polkua, eikä harhailu tuolla tuntureilla houkutellu, joten palattiin omia jälkiä. Maisemat olis huipulta ollu varmasti mielettömät, mutta tällä kertaa näkyvyys oli niin heikko ettei alas nähnyt. Vähän arvelutti kuinka hapoille koirat menee, kun uutta lunta siinä polulla kuitenkin oli. Vaan jokaisella kuvaustauolla tehotiimi kaivo ensimmäiseks esiin kepin (miten ne niitä löytääkin?!) ja jatko huilia painimalla, ei siis paljon käpälissä painanut. Tosin tää ilta on kyllä vietetty aika rauhallisissa merkeissä...

Vuokatista sain hankittua Jorunnillekin hienot hiihtovaljaat, joita polttelis kyllä päästä testaamaan. Mut katotaan nyt rohkenenko sitä viel tuonne vetohommiin ottamaan. Oli muuten huskytarhassa meteliä, kun J ensin huuteli niille jotain siellä pihalla. Nähtiin myös nelikuinen (mutta Jorunnia jo isompi!) Nöpö, jolle Jorunn anto kyllä tulikiven katkuista palautetta liian rajuista leikkiotteista. Jorunnhan on jo aikuinen nainen eikä mikään kenen tahansa kanssa pelehtivä tytön hupakko! Niin varmaan!