hippasilla

Eilen käytiin pellolla ulkoilemassa kuten monesti tapana on. Koirat touhuili omiaan eli sinkoili ympäriinsä ja etti myyriä. Mie koitin näppäillä kuvia. Aurinko paistoi ja oli oikein kiva keväinen iltapäivä, kunnes kolmen metrin päästä lähtee Jorunnin kokoinen rusakko. Pitkäkorva ampasee koiria hivotellen karkuun ja huikkaa mennessään hippa! Ja tätä hippasta ei voi vastustaa, miulle jäi siis katselijan onnellinen osa. Rusakko oli ilmeisesti niin tuhdissa kunnossa ettei se päässyt edes töppöjalkatiimiä kovin tehokkaasti karkuun, vaan kiusoitellen loikki ihan muutaman metrin koirien edellä. Kun kolmikko lähti suunnistamaan metsän sijaan kohti naapuritaloja ja kylätietä, häviten muutaman sadan metrin jälkeen näkyvistä, käännyin mie kohti kotia miettien mitä kaikkea tarvitaan kun koirat raavitaan irti tiestä tai kerätään kasaan hevostarhasta.

Vaan kuten hippaleikissä on tapana, niin hippa välillä vaihtuu. Ja koska selväksi oli jo käynyt ettei pupusta tehotiimille ollut vastusta, niin eihän se reppana näitä kiinni saanut, vaan koirat ehtivät kotiin turvaan. Kun olin jo melkein pihalla näin punaisen paholaisen kirmaavan kotia kohti, Jorunnia kun on vaikeempi erottaa kun se on aika pitkälti talven ylittäneen heinikon värinen. Silti Jorunn ehti ensin perille ja innosta (tai mahdollisesti kylmästä, matkalla kun oli ylitetty jonkinlainen vesistö) täristen tuli istua napittamaan eteen, että näitkö mamma kun MÄ olin METSÄSTÄMÄSSÄ! Ja mie siihen jotta näin näin! Olittepa taitavia! Ensi talvena ei meikkistä palele kun toisesta tehdään rukkaset ja toisesta töppöset! Mutta kovaa ne oli tullu naapurin mukaan myös kotiin.

Koska eilen ei päästy hengestä, päätti koirat tänään koittaa uutta konstia ja veti ojasta jotain vesikasvia huiviin ihan innolla. En osaa sanoo mikä rentukka se lie, mutta hyvää se ainakin oli. Katellaan nyt mimmoset höpöheinä oireet tulee...

1302803715_img-d41d8cd98f00b204e9800998e