Sunnuntaina oltiin Pärnävaaralla hiihtämässä kilpaa. Koskaan aikaisemmin en siellä ole hiihtänyt, joten vähän oli pelko persiissä latujen vaativuuden suhteen. Mieltä ei ainakaan rauhoittanut noiden hiihtäjävellosten kertomukset todella kova vauhtisista laskuista ja jos laskut on pahat, niin yleensä sinne mäen päälle on täytynyt ihan omin voimin könytä. Tosin ylös kyllä aina pääsee, mutta miulla se alastulo on aina vaikeempi paikka jos vauhtia on kovasti. Latukarttaa ei järjestäjien puolesta ilmaantunut ollenkaan, vähän harmillista. Olis rauhoittanu kummasti mieltä tietää mikä lenkki on tarkotus suihkia.

Kun lauantaina pakattiin kolmen koiran ja kahden hiihtäjän kisatiimi volkkariin ja suunnattiin kohti Joensuuta, oli keli ihan berberistä. Harmaata märkää tuhnua, yäk. Fiilis ei ollut kovin korkea, mut onneksi seura oli hyvää . Edelleenkään siis kisaladuista ei ollut tietoa, vaikka nimenomaan latuun tutustumista varten mentiin paikanpäälle jo lauantaina. Kammottaa ajatus kilpahiihdosta tietämättä minne on hiihtämässä. Vaan meillä osui tällä kertaa arvaus oikeaan ja sitä myöten kierrettiin ihan oikea lenkki. Ja kaikki pelko radan vaativuuden suhteen oli ollut turhaa, lenkki oli oikein mukava ja kiva hiihdettävä!

Pelkoa aiheutti myös voitelun onnistuminen. Imatralla on viime aikoina ollut järkyttävän nihkeetä lunta ja siinä tervassa muutaman kerran lykkineenä ei kilpailu moisella luistolla tulis kyllä kuuloonkaan. Vaan onneksi löytyy mestarivoitelija ihan kotoonta, kiitos isi! Ja itseasiassa Pärnävaaralla hiihdettiin kilpaa kauniissa auringon paisteessa liukkailla laduilla. Olosuhteet ja välineet oli huippukunnossa, hiihtäjä ei ehkä niinkään .

Ja niinpä me omalla vuorollamme startattiin ja kellotettiin lopulta tosi hyvä aikakin 19:03 ja sijoitus 14./15. Oltais päästy alle 19 minuutin, jos mie en olis lopussa tupeloinut. Kiekka meni muuten hyvin, tosin aika paljon Jorunn haukko lunta, mutta maaliin en meinannu pimpoa saada ollenkaan. Maaliin tultiin semmosta mukavaa alamäkeä ja koska maalisuoralla jarruttaminen tuntuu ajatuksena vaikeelta, tuli laskettua J:n rinnalle. Ja tästähän neiti ilmeisesti pöyristyi vallan kovasti ja rupes vaan komentamaan meikkistä omalle paikalleen. Koska valjakkohiihdossa koiran on tultava maaliin ennen hiihtäjää, oli melkeinpä pysähdyttävä ennen maalilinjaa odottamaan että neiti saa avautumisensa avauduttua ja malttaa mennä maaliin. Kyllä saadaan taas hupiosiota kisadvd:lle. Muutenkin meistä tulee varmaan tosi edustavia otoksia, kun eihän tuo pieni pimpula oikein ylämäissä kisko.

Näissä kisoissa tapahtui myös se ei-meille-koskaan-käy-niin, eli jouduttiin (tai tietysti päästiin) ohittamaan. Ohittamista ei olla juurikaan treenattu, siis niin että me ohitetaan, mutta tosi hienosti meni! Pimpo oli pro ohittaja! Ja tehtiin vieläpä kaksi ohitusta, tosin molemmat samasta koirakosta. Tuosta lumen haukkomisesta kun pääsis eroon, luulen että se johtuu siitä haukkumisesta, sillä tälläkin kertaa jo lähdössä huudettiin suu kirjaimellisesti vaahdossa. Ja melkoisen lämmin oli kyllä kelikin, itelle ei ainakaan oikein sovi nää plussakeli hiihtelyt.

Hauskaa oli ja kovasti mentiin, sehän se on pääasia! Kisakaveri Nelli hiihtäjineen suoriutui myös mallikkaasti viimeisistä kisoistaan! Talvi alkaa väistämättä käydä vähiin, vaikka hiihtointoa olis kuinka paljon. Toivottavasti kesä menee nopeesti ohi ja päästään taas hiihtourheilemaan. Varmaan parit treenit ehditään vielä näillekin lumille kyllä vetää.