Käytiinpä tänäänkin lenkillä. Oltiin juuri laskeuduttu alas kallioilta tiheään kuusikkoon, jota näillä marraskuun hämärillä voisi synkäksikin kutsua. Maata peitti paksu kerros jo tummiksi käyneitä haavan lehtiä. Huomasin parinkymmenen metrin päässä kuusen juurella valkoisen kökkäreen, jonka muovikassiksi arvasin, ihmiset kun tuppaa kaikkea sontaa tuonne luontoon jättämään. Jostain syystä lähdettiin sitä kohti sen kummempia ajattelematta. Lähempänä rupesin kiinnittämään kassiin enemmän huomiota ja viiden metrin päässä ihmettelin jo oikeesti et mikä ihme tuo on? Ajattelin et onko se joku kypärä vai mitä ihmettä. Rupesin kiertämään sitä kuusta ja kun olin kypärä-kassista metrin päässä ja Jorunn kolmenkymmenen sentin päässä, tajusin että sehän onkin jänis! Samalla hetkellä myös jänis tajusi olevansa jänis ja otti jalat alleen. Oli ihan käsittämättömän hienon näköstä kun ihan lumivalkonen jänis pinko siksakkia siinä tummassa kuusikossa! Jorunnin mielestä se oli ilmeisesti myös erittäin mielenkiintosta ja miun erittäin hämmästynyt ja ponneton ööö-Jorunn, ei tuottanu ihan toivottua tulosta. Tai käytännössä ei minkäänlaista tulosta.

No onneks nää islanninlammaskoirat ymmärtää metsästämisen idean, eli saalis ei ole tärkeintä vaan jahti. Ja näinkin mukavuuden haluisen (= laiskan!) emännän koirina on ymmärretty myös et liika hötkyily on pahasta, jolloin jahti on varsin lyhyt ja muutaman minuutin kuluttua metästä viipottikin erittäin noheva joskin myös kohtalaisen hengästynyt Suuri Metsästäjä (saalis tosin miusta näytti vähintään yhtä isolta kuin jahtaajansa...). Voin siis lähes sata varmasti kertoa kaikille piiperoille, että kaikki osapuolet voi kohtaamisen jälkeen hyvin. Suurin uhka jänölle oli kuolla nauruun Jorunn ajohaukun kuullessaan, kaikki ajokoiratkin olis kuollu häpeästä sen piukutuksen kuullessaan. Udikin oli kyllä lenkillä mukana, mut jotenki se vissiin missas tän hauskuuden kokonaan.

Udilla sen sijaan oli sunnuntaina oma eläinkohtaaminen, kissan kanssa! Oltiin tallilla ja Udi oli kiinni pihalla kun mie siivosin karsinoita. Tiesinki et kesällä on samaan pihaan muuttanu pari kissaa ja eikös toinen niistä ruvennu ottamaan Udiin kontaktia, koiriin tottuneita kun ovat. Satuin kattomaan pihalle kun kissa pörhisteli parin metrin päässä Uusta ja Udi vaan istu ja nuuski ilmaa! Hetken päässä ne istuskeli siinä porukalla, tosin edelleen parin metrin hajuraolla. Mikä aivopieru lie vai oliko tämmönen karkuun juoksematon kisu vaan kertakaikkisen käsittämätön! Jos olin mie häpsingillään, ni niin oli myös Udi! Vähän ajan päästä, kun kissa kai kirmaili jossain etäämmällä sytty lamppu ja Udikin hoksas et hitto täähän onkin SITÄ porukkaa! Kaikenlaista...

Miulla oli kyl omakin eläinkohtaaminen metsäkauriin (tai-mitä-ne-nykysin-onkaan) kanssa, kun poljin töistä kotiin. Olin jo aika lähellä ennenko se lähti pomppimaan etemmäs ja miekin huomasin sen. Ei mikään älyttömän arka tapaus. Tai sitten miun kitisevä ja nitisevä polkupyörä hämmens sen. Näinköhän niitä pyörii ens talvena sit kylillä taas enemmänkin, niillä tuppaa olemaan vähän erilainen käsitys noitten mansikoitten käyttötarkotuksesta...

Eläimellistä menoa meilläpäin!