Tällä viikolla on totuttuun tapaan reenailtu sekä vepeä että hakua. Vepessä haettiin venettä pariin otteeseen ja pelastettiin hytisevä hukkuva, vedet on ilmeisesti viilentyny aika rajusti... Molemmat meni oikein hyvin, ja hukkuva varsinkin kun Udi oli melko vakuuttunut että omin avuin ei sieltä rantaan kyllä päästä! Tosin Udilla on tapana ottaa hukkuvan damista ote typerästi ja pyörähtää vielä typerämmin kohti rantaa, jolloin se helposti vetää huti maalista, kuten tälläkin kertaa.

Jorunn hakuili eilen kahden löydön ja yhden tyhjän verran. Kova sillä on into ja haukkukin paranee kerta kerralta. Ekalla maalimiehellä oli niin ilo pinnassa, että makkaran syönnin lomassa piti vähän kiepsahdellakin. Tyhjä olis saanu olla syvempi, mut muuten ihan ok. Udi sai taas ettiä pari pehmolelua metästä ja kaukaa ne löytyykin hyvin, lähiesineistä pyyhälletään yli niin että kävyt lentelee!

Tänään päästiin pitkästä aikaa kunnon metsälenkille. Meno oli leppoisaa kunnes meistä parinkymmenen metrin päästä lähdetään liikkeelle semmosella ryskeellä, et mietin vaan kumpi sieltä tulee, karhu vai hirvi ja mihinköhän suuntaan. Onneksi tällä kertaa kyseessä oli jälkimmäinen ötökkä, ei tarvinnu ruveta pöksypyykille. Jorunnin mielestä sen kaliiberin kaveri ei ollu enää ollenkaan hauska ja tytsi jäikin taustakuoroon suosiolla. Udilla sen sijaan, hirvikoiran oppipoikana, oli homma heti hanskassa eli tassussa. Tosin Tintti-mummo olis kyllä hävenny silmät päästään sekä ajon kestoa että kiihkottomuutta. Itse sen sijaan olin molempiin aivan tyytyväinen! Onneks Jorunn bongas pihalta oravan ja pääs osottamaan hurjia metsästäjän kykyjään huutelemalla rumia sopivan kokoluokan saaliille. Ja mitäpä siellä uusimmassa Hundurissa olikaan kirjoitettu näistä islantilaisten jahtaamisominaisuuksista...